Ekan vapaapäivän jälkeen olikin sitten Latinalaisen Amerikan eka keikka. Punksun kans aamu-uinnille ja aamupalalle, sitten pikkuhiljaa venuelle. Vähän epäilytti aluksi että mitähän tästäki tulee, mutta kaikkihan olikin tosi hienosti. Iloinen jälleennäkeminen vanhan ystäväni PM5D:n kanssa, ihmeesti oli vähän unohtunu se käyttö. Mutta kyllähän se siitä kun vähän aikaa näpräs. Jouduttiin käyttään Mipron korvamonitoreita. Tais olla aika tarkkaan sama laite valmistajan logoa lukuunottamatta kuin erään saksalaisen tunnetun valmistajan, ei ollu hyviä muistoja näistä mutta pakko käyttää kun ei Sennheiserin taajuuksilla pärjätty.
Porukkaa olikin saapunu aika hyvin, muutama tuhat sitä tais olla. Ihan kiva ja iso venue oli. Hyvä vastaanotto, bändi soitti pienestä jännittämisestä huolimatta aivan hyvin ja eikai siinä. Itellä oli fiilis vähän hakusessa, mutta orkesterin fiilis kai se tärkein on. Markon oon tainnu viimeksi nähdä lavalla noin energisenä vuonna 2005 Quebecissa, kun se kävi välillä rumpuraiserin toisellakin puolella. Elias (eli ystävien kesken Sali-Es) oli ihan liekeissä. Niin liekeissä, että säikähti omaa lauluaan monitorista ja luuli sieltä kuuluvan Henkan äänen. Sattuuhan sitä. Joo eiköhän tässä oo piikitelty jo ihan tarpeeksi. En koskaan pääse livenä härnäämään, niin täytyy sitten kirjotella blogiin. Hyvin te veditte.
Matka Valparaisoon autolla kesti pari tuntia. Kivoja maisemia, tuli kyllä nukuttua varmaan puolet matkasta vaikka aluksi tuntu siltä ettei siinä ahtaassa autossa pystyis nukkumaan. Herätys hotellilta. Majoitus kolmen hengen huoneissa, yksin. Tämä oli vissiin ainoa hotelli mihin päästiin, viereisessä Viña Del Marin kaupungissa oli jotku festit ja kaikki hotellit täynnä. Hotellissa ei hissiä, mutta ilmanen netti - jihuu. Siitä sitten venuelle, joka oli aika hauska tapaus. Saatiin setuppiin tuhrittua vissiin neljä tuntia, osalla talon porukasta ei homma ihan hoitunu. Piti olla alunperin PM5D myös täällä, mutta olikin LS9. Täytyy vielä kerran mainita, että tuon edellisen Jenkki-rupeaman jälkeen edes LS9 ei saa mua pahalle päälle. Oli oma muistitikku mukana, joten ei muuta kuin linjatsekki käyntiin ja hotellille.
Meinattiin juuttua venuelle vielä pitkäksi aikaa kun muut halus jäädä ja mulla halutti hotelliin. Ahti kömpi sitten mukaan kun saatiin kyyti. Tämä olikin hyvä idea, koska aamulla oli kiva herätä vapaapäivään ilman minkäänlaisia oireita yöllisestä iloittelusta. Aamupalan jälkeen lähdettiin liikkeelle ja hypättiin paikallisbussiin, suuntana Renaca Beach. Sinne mentiin Viña Del Marin läpi, kesti ehkä noin 20-30 minuuttia matka. Oli sen arvoistakin. Oli tosi mukava päivä. Kävellä vaan rannalla ja olla. Käytiin meressäkin, uimaan ei pystyny kun oli niin isot aallot. Halutti kokeilla surffaamista, mutta en ois kuitenkaan osannu joten harjottelen sitä sitten jollaki toisella kertaa. Paljon oli ihmisiä liikkeellä ja muillakin hyvä mieli. Lämmintä oli 27 astetta, mukava viileä tuulahdus kävi mereltä, joten ei tuntunu läheskään niin kuumalta. Illalla palattiin hotelliin ja molemmilla nahka punotti. Onneks ei kovin paljoa. Vähän aikaa lepoa, ja sitten vielä syömään. Taas tuli kaikenlaista herkkua: salaattia, keitettyjä perunoita, kanaa, lihaa, limpparia, punaviiniä... Eikä maksanu taaskaan juuri mitään.
Chilestä jäi hyvä mieli. En tienny maasta etukäteen oikein mitään. Odotin, että vastassa ois ollu kehitysmaa ála Espanja, mutta ei kyllä siltä tunnu. Köyhyyttä (jos sitä ees on!) ei juuri katukuvassa näy, hyviä laitteita, ystävällisiä ja kielitaitoisia ihmisiä, hyvää ruokaa... Eipä tästä juuri pahaa sanottavaa jää. Sivistysmaa. Myöskään pan-huilun soittajia ponchot päällä ei näkyny. Paitsi postikortteja ei yksinkertasesti löydy mistään! Illalla bussiasemalta löydettiin joku koppi jonka seinällä oli neljä korttia, mutta tämä koppi oli jo menny kiinni. Ja taas käytiin vähintään 30 paikkaa läpi. Ei oo ilmeisesti turistimaa. Toisaalta jos miettii, niin kukapa tänne lomalle lähtis. Maassa ei mitään vikaa, mutta kovin kaukana kaikista maista joista turisteja vois tänne eksyä. Itse kuitenkin tykkäsin paikasta tämän muutaman päivän perusteella.
Yeah oli kiva paikka se San Diegon House of Blues. Ne HoB-ketjun paikat on aina melko kivoja; hyvät kamat, ammattimaiset teknikot, hyvät bäkkärit, hienot ja isot salit... Tämäpä ei muista poikennu. Aiemmin oon kylläkin käyny vaan Chicagon HoBissa, se on kuulemma niistä siistein. Oli se kyllä tosi hieno. Tämä San Diegon paikka eros siitä lähinnä niin että oli jonku verran pienempi. Ray löi bussia parkkiin siihen eteen aamupäivällä, niin silläpä tökkäs bussin rengas johonki katukiveen ja sitten alko sihiseen. Lopputuloksen voitte todeta kuvasta.
Keikka oli varsin kiva, tai ainakin mulla oli kivaa. Sain omasta mielestä hyvän soundin, mikäpä siinä olikaan tehdessä kun oli pelit ja vehkeet kerranki lähes riderin mukaiset. XL250 tiskinä, kulmina niitä samoja EV:ta kuin Tavastialla, Klarkin quad gate ja quad kompura. Joku käykänen SPX:n kaiku oli kans, ei siitä oikein semmosta nyt saanu kuin ois halunnu, mutta kiva lisä. Euroopassa tulee joskus kiukuteltua kun on vähän huonompaa pöytää tarjolla, nyt oli varsinaista juhlaa kun sai pari päivää vetää midaksella. Muutenki oli hyvä fiilis, ja keikan jälkeen piti juhlistaa siis Pohjois-Amerikan pätkän viimistä keikkaa.
Seuraavana päivänä rapuloissa Losin lentokentälle ja siellä kaikenmaailman läpivalaisut ja muut systeemit vei aikaa vissiin kolme tuntia. Siitä sitten koneeseen. Porukan isoimmat jätkät Neubi (170 cm) ja Henkka (175 cm) sai tietysti ne exit-paikat, me pikkupojat saatiin sitten kököttää tavallisilla penkeillä... Lento Chileen kesti 11 tuntia, joten alko olla loppumatkasta jo jalat vähän puuduksissa. Meanwhile in Sweden, olivat kuulemma nukkuneet kuin porsaat melkeen koko lennon - paskiaiset.
No eipä mittään hengissä päästiin Santiagoon. Taas etittiin tavaroita ja immigrationit läpi ja taas piti mennä läpivalaisun kautta. Kentällä olikin vastassa kiertuemanageri AC ja paikalliset promoottorit. Niin, Neubi alennettiin tämän etelän osalta siis pelkästään kitarateknikoksi.
Kentältä parikymmentä minsaa hotellille. Yllättyin aika kovasti kun ei ollukaan jotain slummia ja sen semmosta, vaan oikeastaan aika eurooppalaista maisemaa. No tietysti oli vuoria ja se kuuluisa savusumu, mutta länsiautoja ja kauppaketjuja sun muuta tuli koko ajan vastaan. Ei ollu juuri ollenkaan kurjan näköstä. Paitsi olihan siinä matkalla sitten sitä hökkelikylääkin, mutta aika hyvin piilossa meluvallien takana.
Viiden tähden hotelli, jokaisella omat huoneet. Kelpas! Hyvä aamupala kun oltiin siis hotellilla klo 8 aamulla. Siitä sitten vissiin viis tuntia unta palloon, suihkut ja sen semmoset. Hotellin pihalla oli jo muutama kymmenen fania oottamassa bändiä. Punksu oli tullu päivällä kans Suomesta, oli kiva nähdä. Iltasella mentiin sitten porukalla syömään, promoottori tarjosi. Oltiin sovittu treffit aulaan klo 8 pm, mutta promoottori tuli tunnin myöhässä. Eli paikallinen käsitys aikatauluista tuli heti esille. Eikai auta kuin totutella. Oli kyllä aika nälkä kun vihdoin päästiin ravintolaan kymmenen maissa. Ois kelvannu jo vähän huonompikin ruoka. Muut tilas lihaa ja pihvejä, me otettiin Antin kans puokkiin joku liha-äyriäispannu. Siinä oli kalamaria, katkarapuja, jättikatkarapuja (onkohan ne sama asia?), makkaraa, kanaa ja lihaa sekä ranskanpottuja, vähän semmonen pyttipannutyyppinen ratkasu. Oli kyllä pirun hyvää ja iso annos, ei jaksettu kahestaan syyä läheskään kaikkea. Kalamari ei oo aivan mun suosikkia, ei sinänsä muuta vikaa kuin että pikkusen liian sitkeätä. Paikallinen salsa ja guacamole taas vie kielen mennessään, varsinki guacamole on täällä hieman eri asia kuin mitä sillä asialla Suomessa ymmärretään. Takasin palatessa piti käydä vielä hotellin aulabaarissa juomassa yks mansikkamargarita. Oli kai elämäni paras sellainen, tuoreista mansikoista tehty oikein maistuva. Paras tais kuitenki olla se perinteinen margarita Meksikossa viime vuonna. Mutta silti oli hiton hyvää tämäkin.
Yöllä rajanylitys, olin ehtiny jo nukahtaa kun päästiin tulliin ja sitten piti herätä näyttämään naamaa. Meidän vaaralliset appelsiinit ja omenat ne takavarikoi bussista, taisi mennä vartijasetien iltapalaksi. Huonommin oli käyny lämppäribändi Sanctitylle: vasta 18-vuotias laulaja on kansallisuudeltaan kanadalainen, eikä päässy maahan. Perustelut? Sen ikäsen ois kuulemma pitäny olla high schoolissa eikä rokkibändin kiertueella. No se rundi tyssäs sitten siihen. En tiiä oliko palanu pinna vai mitä, mutta olivat kuulemma ottaneet sormenjäljet ja kuvat ja kaikki, voi olla aika vaikeaa päästä jatkossakaan enää maahan. Mutta kyllähän sen ymmärtää, tiiä mitä harmia semmonen rock-laulaja ois voinu maailman mahtavimmalle kansakunnalle aiheuttaa. Sillä bändillä oli muutenki ollu epäonnea. Oliko basisti ja kitaristi tai jotku kaks jätkää kuitenki jotka oli lähteny bändistä pari päivää ennen rundin alkua. Uudet miehet sitten äkkiä tilalle ja treenaamaan. Hyvin ne kuitenki aina veti ja niillä oli jopa oikeita biisejäkin, yks parhaista lämppäreistä mitä on näillä Sonata-rundeilla tullu nähtyä. Harmillinen juttu.
Tänään tultiin Portlandiin. Kävin kävelemässä pitkän matkan aamupäivällä ennen load-inia kun oli monta tuntia aikaa. Löyty kaikkea kivaa ja omituista. Ja pääsin parturiin! Kerranki onnisti parturin suhteen. Oli joku kolmikymppinen rokkapillyjätkä jolla oli tatskat ja kaikki, tajus heti mistä on kyse.
Sitte get in. Aika paska paikka. Ihan siistissä kunnossa paikat, mutta paskoja mikkejä, mikkiständit yhtä huonoja kuin eilen, ihme virityksiä kamoissa... Talon jätkä oli vähän ulalla ja ja ja. Meikäläisen kioski on jossain ihme piippuhyllyllä jonne on vaikea päästä ja vielä vaikeampi sieltä on tulla alas. Mutta ei auta itku markkinoilla. Ollaan kuitenki Ameriikassa asti. Täällä se on kaikki isoa ja mahtavaa. The greatest nation in the whole world. No ehkäpä sitä nyt ei ihan tämmösissä asioissa mitata, mutta kuitenki.
Calgary oli mukava paikka. Ensimmäiset (mutta toivottavasti ei viimiset) asialliset, tehokkaat ja hyvät talon teknikot. Kaikki toimi apukantoa myöten. Aivan kelpo kalustoakin oli paikalle raahattu, ei ehkä ihan priimaa mutta mitään ei ollu rikki ja ääni kuulu ilman suurempia vaikeuksia. Talon valopöytä herätti hilpeyttä. Se oli siis tämmönen midikiippari, johon oli ohjelmoitu tilanteita ja efektejä, kts. kuva, Ahtihan siihen on tietenki heti menny sörkkimään. Laite sammutettiin aina vaihtojen ajaksi ettei patteri ois kulunu. Toimii kai se näinkin. Valomies ei ollu ehkä ihan paras, mutta semmosta se -köhköh- on kun ei oo omaa valomiestä. Lava oli pirun ahdas, mutta keikka oli hyvä ja paikka loppuunmyyty.
Nyt liikkuu taas. Aika komealta näyttää nämä Kalliovuorten maisemat. Lunta on pirusti ja lumivyöryvarotusta koko ajan. Toivottavasti ei oo vaan tiet poikki. Ei mennäkään Goldeniin vapaapäiväksi vaan löyty semmonen paikka kuin Kamloops. Siellä pitäis olla kuulemma Holiday Inniä, ostaria, ravintoloita... Pyykkipussi alkaa olla jo täys. Ja kenkiä en oo löytäny vieläkään. Joten eiköhän siinä taas päivä kulu. Ollaan tultu taas yks tunti ajassa taaksepäin, nyt aikaeroa Suomeen 10 tuntia. Tällä hetkellä kello aamulla 10, matkaa vielä 150 mailia, johon saadaan kulutettua jyrkkää ja mutkasta vuoristotietä pitkin reilu kolme tuntia. Hyvin jää kuitenki vielä vapaapäivän viettoon aikaa.
Ylihuomenna sitten Vancouver, jonka jälkeen Seattleen. Se on muuten mukava kaupunki, harmi ettei jäädä vapaapäiväksi. Rajan yli kun päästään, niin bussin netti alkaa taas toimia. Jännä juttu miten elämä täällä matkalla on alkanu viime aikoina pyörimään netin ympärillä. Ihan niinkö ei muuta tekemistä ole. Toisaalta sillä tavalla voi pitää yhteyttä kotiinpäin ja kirjotella myös tätä blogia. Kukahan tämmöstä jaarittelua muuten ees lukee. Ei taida teillä paljon sen paremmin mennä.
Kivasti meni eilinen. Hyvä keikka ja kamat toimi. Ihan niinkö Nuorkan bändi-illoissa joskus -97. Eikai siinä sen kummempaa. Tässä taas hieman - niitäpä niitä - valotilanteita.
Yöllä ajeltiin taas Edmontoniin. Täälläkin on pirun kylmä. Talon jätkä oli tähän asti reissun paras. Tiesi miten talon kamat toimii ja heti kun kaikki oli valmista, alko vetään piuhoja. Meiän porukka sen sijaan viivästeli. Bassossa oli vähän häiriötä, tai onhan sitä ollu koko ajan enempi tai vähempi. Ei varsinaisesti löytyny vieläkään vikaa. Viimeksi kun oltiin täällä, mulla oli kova krapula. Kesken keikan iski hirveä sipsin ja kaljan himo. Tapsa ikuisti tämän hetken. Illempana keikka. Ennakkoon myyty vissiin useampi sata, joten oisko se nyt pitkästä aikaa taas ihan oikea keikka.
Aamulla heräilin joskus seiskan maissa kun lähettiin liikkeelle. Tunteroisen päästä auto pysähty ja kävelin sitten etuloungeen ihmettelemään mistä on kyse. Lumimyrskyhän se siellä. Pakkasta oli aika paljon, tosi kova tuuli ja tiet suljettu. Siinä sitten tunti pari pähkäiltiin mitä tehdään, ja taas oli jo keikan peruuttaminen mielessä. Tiet kuitenki avattiin ja päästiin jatkamaan matkaa. Tämä on vissiin joku trendi nyt että aamulla ollaa perumassa illan keikkaa ja sitten kuitenki mennään ja hoidetaan se. Jotain viis tuntia ajettiin suoraa tietä, ympärillä pelkkää autiomaata. Pysähdyttiin sitten tankille ja olipas vain kylmä ulkona. Pakkasta ei kai ollut kuin -20 mutta tuuli niin kylmästi että en muista koskaan olleeni niin kylmässä, vaikka Torniossakin tuli sillon joskus viikko kuljettua pyörällä kouluun -45 asteen pakkasessa.
Saatiin netti toimimaan pitkästä aikaa. Sosiaalisuudestaan tunnettu ryhmämme tuli asiasta niin iloiseksi, että päätti juhlistaa asiaa kokoontumalla yhteen.
No otetaan tähän väliin se kamapoliittinen tilitys. PA:sta toimi kaikki muu paitsi vaan yks suppanen ja yläpäitä ei ollu ollenkaan. Monitoreita oli yhteensä kuus. Kaks jotain ultimaattista paskaa, kaks jotain thomannin bassocombon näköstä aktiivikaiutinta (tarviiko erikseen mainita että aika paskoja oli), ja 2 mackien SRM450:stä. No nuo mackiet kun oli ees jokseenki hyvät, niin niistähän tulikin kädenkäänteessä PA:n yläkaapit. Jep monitoritiskiä ei luonnollisesti ollu, joten etupään 24-kanavainen 6 auxinen behringer sai sitten olla hyödyksi tässäkin. Talon paluulinjoista löyty vaan pari toimivaa, joten Tommin kuuntelu kävikin sitten mallia "treenis", eli luureihin pelkkä klikki ja taustat ja suoraan sieltä omasta räkistä. Tonille ja Markolle sentään tehtiin ihan oma miksaus, paitsi Tonillehan sattu tietysti se aux-ryhmä jonka post/pre-nappi oli rikki. Oli kuulemma hiukka tuskallista vetää kun tasot vaihteli koko ajan. Eliakselle ja Henkalle eli tarkotus laittaa omat ryhmät, mutta ei tosiaan löytyny tarpeeksi niitä toimivia paluita eikä pystyny jostain syystä haarottaan, niin Elias soitti ilman monitorointia. Huumorihommia, huumorihommia. Ai niin, ja talon PA oli tosiaan mono, koska ei ollu vara ostaa jakosuodinta joka ois toiminu stereona.. Öh, oisko tuommonen satasen sijotus. No jos ei oo rahaa niin ei oo. Itehän räpsyttelin sitten valoja. Kirjaimellisesti räpsyttelin, koska valopöytä oli aika paska. Liu'ut ei toiminu, pelkät flash-buttonit vaan. Jossain vaiheessa keikkaa sain sitte kuitenki etuvalot toimimaan liu'uilla, ja grand masteria käyttämällä pysty vähän dimmaileenki. Melkosta touhua. Niin ja se yks pari punasia kannuja sytty aina itestään välillä ja jäi päälle. Joo ja sitte ne flash-buttonit ei oikein noudattanu ees mitään kaavaa, yleensä sininen oli sininen mutta välillä se saatto olla punanenkin tai vaikka vihreä. Huumorihommia. Hyvä keikka siitä silti tuli, eipä tässä enää oikeastaan muuta kuin naurattaa vaan koko homma. Aika kaukana kotoa ollaan ja tämmösiä keikkoja, huh huh. Kuvissa tätä hienoa kalustoa amerikan malliin, sekä valotilannekuvia tuli taas räpsittyä. Niin ja kyllähän se paikallinen yleisö tais keikasta aika paljon tykätä, sehän se tärkeintä on.
No seuraava episodi. Aamukuudelta lähettiin siitä venuen pihasta ajamaan ja keli oli vissiin vähän huono. No ei siinä mitään mutta tosi kova ruuhka. Ajettiin joku 100 mailin matka jotain 20 mailin tuntinopeutta. Oltiin siis menossa vaihtamaan takas se oma bussi alle. Kun vihdoin sinne asti päästiin, oltiin jo neljä tuntia myöhässä. Vapaapäivähän tämä oli, mutta seuraavalle keikalle Winnipegiin matkaa vielä jotain 1300 mailia. Aikaa vuorokausi. Tunteroinen meni kun vaihdettiin bussi. Siinä jossain vaiheessa alko Neubi sitten täriseen että ei me ehditä. Winnipegin keikka ehittiin kai jossain vaiheessa jo peruakin, kun sitte huomattiin että kuski on ihan hullu, siis ajamaan. Pysähdyttiin vielä puoleksi tunniksi syömään jossain vaiheessa. Heräsin tänä aamuna klo 7 kun bussi pysähty ja kuski lähti nukkumaan. Siinä vaiheessa oltiin siis ajettu noita yhteensä noin 1,5 tunnin pysähdyksiä lukuunottamatta 25 tuntia putkeen. Olipa pikkusen tylsä päivä! Istua vaan bussissa ja koittaa keksiä tekemistä. Houkutus siirtyä alkoholijuomien pariin oli melko iso. En sitte kuitenkaan ratkennu ryyppäämään. Osa pelas PSP:tä, osa hakkas tietokonetta, osa katteli elokuvia tai lueskeli, osa lepäili ja mitä sitä nyt voikaan tämmösessä bussissa touhuta. Tämmöstä on tämä kiertue-elämä "parhaimmillaan". PS. Bändi sai joltain lämppäribändiltä jossain lahjaksi aika ison vodka-pullon, kts. kuva.
Nyt on kello jotain 10 aamulla. Ollaan matkan varrella Thunder Bayssa. Winnipegiin olis vielä kai jotain 400 mailia, eli 7 tuntia. Kuskin oli ilmeisesti tarkotus herätä joskus kahen maissa, siitä sitten kiireen vilkkaa taas jatkamaan matkaa ja suunnitelmien mukaan oltais perillä noin kaheksan maissa illalla. Yheksän maissa oltais muuten, mutta onneks aikaero on meidän puolella. Winnipegissä siis kello tunnin vähemmän kuin täällä. Ehkä tästä vielä selvitään. Melkosta touhua. Mutta aika kova jätkä tuo meiän kuski. Ja hyvin ajaa, tasasempaa kyytiä kuin yhessäkään kiertuebussissa missä oon aiemmin ollu.
14 tuntia kesti matka. Ooteltiin tunnin verran kyytiä JFK:lta hotellille, jossa bussi jo olikin. SST:ltä haettin kyytiin backline ja meiän cargo, sitte pysähyttiin Bronxissa ostarille syömään ja osteleen kaikkea tyhmää. Aamulla heräiltiin Hartfordista, Connecticutista. Vettä tuli kun aisaa, kadut lainehti, kts. kuva. Aika hyvin tuli jo reissun teema selväksi heti ekalla keikalla. Periaatteessa ihan "ok", kamat, joku Crestin Century tiski mulla ja kulmat ties mitä. Mistähän johtuu että kaikki nuo Centuryt mitä on tullu vastaan, toimii stereona jotenki tyhmästi. Oikea kanava tulee about 6 desibeliä hiljempaa kuin vasen. Sitte kun se cue on hoidettu niin että ryhmälähdöissä on PFL, niin ei voi sillä liu'ullakaan kompensoida eroa. Luulis että tuommonen ominaisuus ei olis ainakaan tarkotuksella jätetty, mutta muistaakseni tosiaan kaikissa noissa mitä on tullu vastaan sama vika. Jep no se siitä. Talonjätkät oli mitä sattuu. Vitun hitaasti tapahtu kaikki, tuli ikävä omaa mikkisettiä, piuhoja ja ständejä kun ne vetää yksinään nopeammin kuin talonjätkä saapuu edes paikalle. PA:ssa oli mielenkiintonen juttu, yläkerta tuli 30 ms viiveellä suppareihin verrattuna... Eihän se oo kuin vaivaset 9 metriä myöhemmin.
Niin meillä on tällä kertaa siis tämä USA-Kanada -osio vähän semmonen pienemmän budjetin reissu. Ukkoja meillä on mukana bändin lisäksi Ahti FOH, Tapsa rummut, Neubi kitarat ja tour manager, meikä monitorit jne, ja Katrina merch. Mennään pohjalta taustarätti ja backline, ja tietysti ne mitä talolla on meille tarjota. Ei siis mitään omia mikkejä eikä mitään, no Tonilla on oma langaton ja sitte korvamonitorit tietysti. Tästäpä johtuen seuraavana päivänä kun ei talolla ollu monitoripäätä erikseen, meikäläinen palas juurille ja teki bändille valot. Minun eka Sonata-keikkahan oli siis valotiskin takana. Tämä oli joskus vuonna 2002 tai -3. Hauskaa oli. Talolla oli etupäässä kolme eri A&H tiskiä, joista yks oli meille, yks kaikille kuudelle (?) lämppärille ja yks ilmeisesti dj:lle. Oisko niistä yhen voinu vaikka kuskata lavanpäähän, en tiiä. No viis auxia sain monitoreille ja Ahin kanssa ajeltiin nelikätisesti bändi, tosin meikäläinen siis suurimmaksi osaksi räpsytteli valoja. Jotain tosi pieniä kannuja oli ehkä 16 tai jotain, suurin osa ei toiminu. Valopöydässä oli hauska kolmiportainen dimmaus: täysillä, ihan pikkusen vähemmän, ja siitä vielä pikkusen vähemmän, tai kokonaan pois. Tärkein tietysti tuli, eli The Cagen "lights are out"-pimennys. Punkki aina räpsii kuvia valotilanteista, niin tietysti minun piti kans ottaa muutama kuva. Niissä näkyy pimeän lavan lisäksi mm. seinällä ollut televisio. Huumorihommia, huumorihommia. Keikan jälkeen vanhat tutut Becky ja Susan toi meille bussiin kakkua. Oli kyllä pirun hyvää. Jotain midori-likööriä siinä oli. Kiva ylläri.
